Jokaisella uskovalla isällä ja äidillä on yhteinen huoli ja toive omasta lapsestaan: ”Kunpa minun lapsestani kasvaisi tasapainoinen, Jumalaa rakastava aikuinen.” Jokainen vanhempi toivoo omalle lapselleen hyvää. Seurakunnan tehtävä on auttaa vanhempia lasten hengellisessä kasvatuksessa.
Yhteiskuntamme maallistuu jatkuvasti. Erityisesti nuoret vieraantuvat kristinuskosta ja kirkosta eroamisen ollessa helppoa se on myös yleistä. Myös lainsäädäntöä ollaan jatkuvasti viemässä kauemmas kristillisistä arvoista.
Myös vapaakirkolliset nuoret yhä useammin jättävät seurakunnan kuin liittyvät siihen eivätkä siirry kirkon varsinaisiksi jäseniksi. Vapaakirkollinen nuori tulee valinnan paikalle 15-18-vuotiaana. Häneltä kysytään, tahtooko hän siirtyä alaikäisestä varsinaiseksi jäseneksi Vapaakirkkoon. Jäseneksi otettavalta edellytetään henkilökohtaista kristillistä uskoa ja sitoutumista Vapaakirkon periaatteisiin. Tilastojen mukaan vain noin puolet liittyy varsinaisiksi jäseniksi. Tämä tarkoittaa, että vain noin puolet uudesta sukupolvesta jakaa vanhempiensa vakaumuksen.
Vapaakirkon jäsenten ikäjakauma noudattelee tällä hetkellä melko tarkasti Suomen väestöjakaumaa. Olavi Rintala totesi Vapaakirkon vuosikokouksessa vuonna 2007: ”Olemme ikääntyvä ja keski-ikäistyvä kirkkokunta.”
Heilläkin, jotka liittyvät varsinaisiksi jäseniksi, on pääosin heikko tai hajanainen käsitys uskon perusteista ja uskovan elämästä. Voi olla että joku on ollut mukana seurakunnan toiminnassa koko lapsuutensa ja nuoruutensa, mutta pelastuksen perusasiat ovat hänelle silti epäselvät. Hän ei esimerkiksi osaa sanoa, millä perusteella hän voi olla varma uskostaan ja pelastuksestaan.
Seurakuntien lapsityö on käytännössä monesti aliarvostettua. Lapsityö nähdään liian usein lastenhoitona tai lasten viihdyttämisenä. Lapsille järjestetään ohjelmaa, jotta aikuiset voivat pitää omia ”tärkeitä kokouksiaan”. Lapsityön vastuullisia saatetaan esimerkiksi kysellä, kun muut vastuupaikat on jo jaettu. Samoin lapset ja nuoret nähdään seurakunnassa liian usein ”tulevina aikuisina” eikä jo nyt tärkeinä ja täysivaltaisina seurakuntaperheen jäseninä. Kuitenkin juuri heillä on korvaamattoman paljon annettavaa koko seurakunnalle.
Silloinkin kun lapsityöhön paneudutaan, opetukset ovat usein hajanaisia Raamatun kertomuksia. Lapsi saattaa kuulla tarinan Danielista leijonan luolassa tai Nooasta vedenpaisumuksessa monta kertaa pyhäkoulutaipaleensa aikana, muttei välttämättä ymmärrä miten ne liittyvät hänen arkensa valintoihin. Myös ohjaajat vaihtuvat usein ja siksikin jatkuvuus jää heikoksi.
Vapis316-kasvatusohjelma tahtoo antaa vastauksen edellä mainittuihin haasteisiin. Jotta jälkeemme tuleva sukupolvi rakastaisi Jumalaa, meidän on kiinnitettävä huomiomme lapsiin. Meidän tulee uudelleen ottaa vastuu uuden sukupolven kasvattamisesta kristilliseen uskoon ja elämään. Seurakunnan tulee tukea paremmin vanhempia ja perheitä heidän kasvatusvastuussaan. Tehdään yhdessä – seurakunta ja perhe.
